Mä olen kelannu päässäni tätä asiaa nyt jo pitkän aikaa ja oon myös spekuloinu tätä yhdessä ihmisten kanssa jotka tietää ja tullu siihen lopputulokseen, että muutkin saa tietää. Nyt siis aion sanoa suoraan asioita joita olen vain täällä vihjannut, koska se helpottaa mun mielenrauhaa ja näin se on helpompaa kertoa.
Hui saatana, mistä mä edes alottaisin... Noh kai sitä pitää ihan vain jostain alottaa...
Mulla todettiin syvä/vakava masennus, kun mä alotin ysiluokan. Sillon mä en pahemmin kertonu asiasta, kun muutamalle kaverille. Niille kavereille jotka autto mulle apua, kun ne huomas mun hädän. Mä en tiedä mistä se kaikki alko, kai se oli jo muhinu pitkään ja odottanu millon pomppaa esiin. Mulla ei ollu traumaattisia kokemuksia: läheisen kuolemaa, vanhempien eroa tai mitään suurta onnettomuutta tai mitä näitä muita yleisiä syitä onkaan. Mua kyllä kiusattiin ja syrjittiin muksuna, niinku edelleenkin ja sitä on veikattu osa syiksi. Mut mun tapauksessa kyse on monista pikkutekijöistä.
Kaikkien niiden kiusattuina olleiden vuosien jälkeen aloin pikkuhiljaa menettää omaa itseluottamustani... Nykyään mä vihaan itteeni ja pidän totaallisena luuserina, ajattelen mitä ikinä teenkään mä epäonnistun. On myös niitä hetkiä, kun rakastan itteeni ...hetkiä millon voin kattoo peiliin ja sanoo et oompa mä kaunis ja arvostan itteeni, mut ne hetket on harvassa. Ulospäin pidän kuorta joka antaa musta sen itsevarmemman ja nauravemman kuva, mut heti ku oon yksin mä vedän sen naamarin pois kasvoiltani ja palaan takaisin todellisuuteen. Mulla tulee hetkiä jolloin mä en voi lopettaa itkemistä, hetkiä jolloin mä haluun tappaa itteni ja myös niitä hetkiä millon mä oon iloinen... Mun mielialan vaihtelut on vaikeuttanut paljon kaverisuhteita, joten anteeks niistä.
Palataan takaisin itkuun. Itken joka päivä, vaikka ois ollu hyvä päivä joudun silti itkee itteni uneen koska kun ne hyvät hetket loppuu mä muistan kaiken sen paskan jossa elän ja se on karu pudotus takas todellisuuteen, koska eihän mun elämässä voi olla ikinä mitään hyvää? Niin mä ajattelen. Itkeminen liittyy myös ahdistuskohtauksiin, joita saan juuri johtuen siitä paskasta itsetunnosta. Mä ahdistun ihmisten seurassa. Mä en pysty edes istumaan bussissa kouluun mennessä, koska jos joku istuu siihen viereen mä alan itkeä... En voi myöskään jäädä ennen vierustoveria, koska en uskalla liikkua paikaltani enkä saa ääntä suusta. Mua ahdistaa käydä kaupoissa, kaikki ne vieraat ihmiset ja se kassantäti tai -setä joka koskee mun ostoksiin likasilla käsillään ja pällistelee mua ja mun ostoksia. Mä en pysty luokassa menemään eteen, en kertoa työssäoppimisen kuulumisia. Mä rupean itkemään jos multa kysytään jotain, ensin hengitys tiheentyy ja sydän lyö entistä kovemmin ja sit tulee ne kyyneleet. Mä en pysty pitää esitelmiä. Enkä mä jaa omia mielipiteitäni, koska ajattelen olevani väärässä. Jos joku kysyy jotain vastaan automaattisesti en tiedä, vaikka tietäisin oikean totuuden ja silti pelkään olevani väärässä. En vaan pysty enää, kun aina on väärille vastauksille naurettu ja vielä senkin jälkeen naurettu ja haukuttu niistä samoista asioista.
Sit mennään siihen asiaan, jota en haluu ees mainita. Asiaan josta ei tiedä mun psykologi, jolla siis käyn säännöllisesti. Siitä kyllä tietää tasan yksi henkilö... Se itsemurhan suunnittelu. Mä olen useasti miettinyt, suunnitellut ja yrittänyt. Nyt teksti menee jo niin henkilökohtasen puolelle, ettette usko miten tuskaa tä on, mutta silti haluan totuuden tulevan ilmi. Se itsemurhan tunne tulee melko usein, ei nyt päivittäisesti niinku kyyneleet. Eikä se aina mene siihen ihan itsemurhaan asti, se jää useimmiten siihen vahingoittamisen puolelle. Mä en vahingoita itteeni, koska en haluu ihmisten näkevän mun pahaa oloa ulkopuolelta. Mut mä silti ajattelen sitä, ajattelen kaikkia keinoja miten voisin satuttaa itteeni ja välillä se pelkkä ajatuskin viiltä sisällä yhtä paljon, kun se veitsi siinä ranteella. Itsemurhan keinoista en halua edes puhua, koska se saa ahdistamaan niin paljon ja vetää mua vaan alemmas. Niiden yrittäminen on asioita, joita kadun eniten. Mutta jotenkin huomaan silti itseni uudestaan ja uudestaan samasta tilanteesta. Ja kaikesta tästä huolimatta, mikään ei voita elämää.
Voin jo näin alkuun jo sanoa, ne "sä oot säälittävä" kommentit voitte tunkee perseeseenne! Eikä tässä ollut ne kaikki asiat, joita piilotan ihmisiltä ...mutta mennään nyt aihe kerrallaan.
Nyt en muista enempää asioita, enkä kertoa enempää asioita vaan julkasen tän ja odotan sitä hetkee millon ihmiset tuomitsee mut sen vuoks mitä mä oon: Syvästi masentunut nuori, vailla poispääsyä. Vai jääkö mulle kaiken tän jälkeen edes se yksi, joka tukee?
