"Vihaajat vihaa, meitsi vaan takas vilkuttaa..."

Lapsi on terve, ku se leikkii...

Tänään oli Parkin kenttä täynnä iloisia ja punaposkisia kolmasluokkalaisia.

Tosin amiksen kolmosia.

Ihanat läskiperseet♥

Luokkamme ja vaihto-oppilaiden kanssa vietettiin luistelupäivä, vaihtareitten vikojen päivien kunniaksi.

Oli ilo nähdä kaikkien nauravan tai edes hymyilevän

 ja

 ihanaa oli myös päästä jäälle.

Ihana Irsu♥

"My heart's a stereo. It beats for you, so listen close..."

Parhaillaan on meneillään kaikkea huonoa.

Kuitenkin saan nyt olla onnellinen.

Eilen sain lohdutusta, halauksen ja tuen, ystävältä.

Tää tyttö on autto mua niin paljon jo eilen ja sama jatkui tänään.

Hän kysyi kuulumiset, jälleen välitti.

Olen edelleen yhtä hämilläni siitä, koska ihmiset voi sittenkin välittää.

Kiitos.

Tänään olen muutenkin onnellinen.

Jo vuoden kestäneet asiat on vihdoin saatu päätökseen, siltä osin mitä halusinkin.

Välillä menetin toivon, mutta edellisellä viikolla sain sitä takaisin.

Eilen tein liikkeen.

Se oli pieni ja harvat ymmärsivät sitä, mutta mulle se oli suuri askel.

Kaikk ne unettomat ja itkuiset yöt, voivat vihdoinkin olla takana.

Nyt olen saanut takaisin yhden rakkaimmistani.

"Minä, minä, minä eikä kukaan muu..."

Voittaminen.

Se on aina ollut mulle pakkomielle.

Kun urheilussa ei voittanut, lopetin sen.

Jos arpajaisissa en voita, kiukuttelen.

Jos ja kun en saa haluamaani, kiukuttelen.

Miten musta on tullut näin "minä itse"?

En koskaan ole itsestäni pahemmin pitänyt, joten miten ja miksi?

Ehkei tilanne olekkaan niin miten ajattelen.

Tilanne saattaakin olla, että vihaan häviämistä.

Ihan sama voitanko, kunhan en häviä.

Se toimisi ainakin urheilussa, mutta mites muuten?

Arpajaisissa joko voittaa tai häviää, joten ei se niinkään toimi.

Olen jo pitkään ollut umpikujassa pohtiessani asiaa.

Ei, en ole vieläkään päässyt pois siltä kujalta.

"Tää menee niille joil on paha olla, kun elämä lyö sata-nolla..."

Opettaja puhutteli kaikkia tänään, joten tapojeni mukaan viivyttelin.

Se menee hyvin, en ajattele edes asiaa vaan selittelen paljon ja omiani.

Kunnes tulee se hetki, kun seuraava olen minä.

"Kartsa haloo ...ei se kuule mitään. Huhuuu" -kuulen ihmisten puhuvan minulle.

Katse on vaan lasittunut lattiaan ja en reagoi, haluisin mutten saa ääntä enkä liikettä.

Ensimmäinen, toinen... Ja niin ne vierivät.

Kyyneleet vierivät silmäkulmista alas poskiani pitkin.

Henki ei enää kulje, mutta jalat liikkuvat.

Jalat juoksevat luokan läpi, pois sieltä.

Ihmiset huutavat perään, koittavat ottaa kiinni.

Mikään ei pysäyttänyt.

Portaat kolisevat, joku tulee luokseni.

Ihan oikeasti, juuri minun luokseni.

Koittaa lohduttaa ja saada puhumaan, ei auta.

Koittaa naurattaa ja niin hymyilen, pian nauran.

Kerron asiaa ja itken, toinenkin saapuu luokseni.

Onnen kyyneleet, he tulivat luokseni.

Kukaan siellä ei ole ennen välittänyt, kun itken.

Minusta välitettiin.