"Mikä siinä on, että sun piti mennä muuttumaan toisenlaiseks? Mikä siinä on..."

Okei mä ihan tosiaan yritin _MONTA_ päivää jo olla postaamatta tätä postausta tänne, joten anteeks...

Mä on kyllästynyt siihen, että joka päivä mä kuulen sanoja: Sori, ei jaksa, en ehi, tuli muuta....
Mä olen kyllästynyt kuulemaan noita anteekspyyntöjä, joita kukaan ei kuitenkaan tarkoita....
Mä olen kyllästynyt "Koitetaan löytää sitä aikaa" -lauseeseen...
Mä olen kyllästynyt, että jo marraskuusta asti mut on aina vaan feidattu. Päivä toisen jälkeen mä jään aina yksin, koska tuli äkillinen este esim. muu kaveri tai jokin muu erittäin "pätevä" selitys...
Se meinaan on aika paskamaista, kun ihminen johon sä luotit kääntää sulle selkänsä ensin ja tulee sen jälkeen syyttämään onko mulla jotain häntä vastaan...
On paskamaista, että mihin tahansa meetkin sä kuulet ja näät, kun susta kuiskitaan ja osotellaan...
On paskamaista, että sä kuulet kaikesta jälkeen päin ja joskus vasta viikkojen kuluttua...
On erittäin paskamaista, että sua tullaan syyttelemään paskapuhujaks vähintään viikoittain ja kerrotaan henkilön jonka luulit olevan kaveri sanoneen näin...
 ...jokohan ymmärrätte mun fiilikset...
On paskamaista jos välillä esitetään ylimpiä ystäviä, jos esim. Opettaja tai muu vastaava on paikalla ja tunti sen jälkeen ollaankin pahin vihollinen... Ja joo tiedän etten mä sais tollasta käytöstä hyväksyy, mutta mitä mä teen jos toinen ei kuuntele puhetta??
On parhaillaan erittäin paskamaista käydä koulussa, koska siellä ei yksinkertaisesti ole kuin yksi tai kaksi kaveria, jotka ovat samaa aikaan sinusta paskaa puhuvan kavereita...
On paskamaista jos sulle ilmotetaan päivä ennen synttäreitäsi, ettei sua ole kutsuttu niihin....
...alkaako valjeta...
Eli tällä hetkellä mä käyn koulussa vaan, että pääsen pois sieltä. Mä käyn siellä, että saisin ammatin josta ooon kauan unelmoinu. Mutta joka aamu, vaikkei väsyttäisikään on aina vaan vaikeampi nousta. Koska päivä päivältä mun suojamuuri hupenee ja kauaa mä en enää kestä olla kiusattuna/haukuttuna/syytettyna/yksin ja sen te huomaatte tästä postauksesta. Mä olen joulusta asti vältellyt tän kirjottamista, mutta enää mä en vaan jaksa. Mä istun yli tunnin viikossa puhumassa asiasta(+muusta) psykologille ja ainoo neuvo on "mene puhumaan kiusaajalle" No mitekäs menet jos sut toivotetaan helvettiin samantien tai vähintään poistutaan itse paikalta. Joten yritäppä itse keksiä ratkaisu tähän paskaan... Joka ikinen aamu mä istun monta minuuttia sängyllä ja itken... Mä menen bussiin musiikki soi niin kovaa, että napaurit kuulee sen ja itse en kuule muuta maailmaa... Koulussa mä istun paikallani ja tuijotan lattiaa, odotan kunnes kyyneleet taas tulevat... Koulun jälkeen itken koko bussimatkan, kuulematta muuta maailmaa... Kotona mä istun paksujen peittojen alla ja itken, en tee mitään... Illalla meen nukkumaan, nukahdan itkien... Ei mun ikäsen elämän kuuluis olla sellasta, samaaa rutiinia päivästä toiseen. Joka aamusta taistelua: luovutanko? Jokasen koulunpäivän lasken minuutteja, koska pääsisin pois. Kotona lasken minuutteja, koska voin nukahtaa. Joka päivä on samaa,  joka ei johda mihinkään.