Totta puhuen en oo ja onneks näin.
Alakoululaisena halusin lukioon, en oikeestan tiedä halusinko
vai oliks vaan se koska sisko oli siellä?
Ja kaikenlisäksi siihen nimenomaiseen lukioon, jossa sisarukset molemmat kävi.
Kuudennella olin jo täysin varma, että amikseen tässä mennään ja alakin selvä.
Musta tulee kondiittori.
Ja olen ollut aina sen jälkeen varma tulevaisuudestani ja tyytyväinen siihen, kunnes...
Vanhojen tanssit - se hetki mitä kauan odotin, kunnes tajusin enhän mä sinne pääse oon amis.
Siinä kelattiin sitten läpi kaikki mahdollisuudet, ehkä kaksoistutkinto vai pelkkä lukio.
Ei ei kumpikaan ja niin hyväksyin päätöksen, ei mun unelmien tansseja mulle.
Karu hetki koitti, kun kaverit muunmuassa paras ystävä sai sitten viime vuonna tanssia.
Todella itkin, kun katselin kuvia kauneista mekoista, tansseista ja kuulin juttuja...
Niiden piti olla mun eka prinsessapäivä.
No mut pääsenhän mä yli, mulla on unelmien ammatti tän koulun jälkeen.
Ja yli päästiin, kunnes karu totuus tuli torstaina vastaan taas kerran.
Penkkarit.
Mä en pääse teippaamaan yläkoululaisia tolppiin, pukeutumaan hassusti...
Huutamaan rekan kyytiin ja heittelemään karkkeja ihmisille, kuin mikäkin hyväntekijä...
Onneksi se ei ollut niin kaunis unelma, kuin tanssit.
Ja niin selvisin pettymyksestä keräämällä karkkeja,
joita ystäväni ja tuntemattomatkin heittivät.
Olen edelleen siis tyytyväinen olemalla amis.
Ei musta olis istumaan tuntitolkulla hissan tai ruotsin parissa,
kun jo parin tunnin ruotsi tuntuu niin kamalalta, että huhhuhhh...
Myönnän, etten olisi ikinä käynyt lukiota loppuun.
Viihdyn amiksessa viettämällä vähintään 4 päivää viikossa tehden sitä mistä pidän.
Leivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti