Ihan hirvee päivä. Ne kyyneleet ne samat kyyneleet, ne tuli taas. Ne virtasivat aluksi hiljaa, pian en enää voinut lopettaa itkemistä. Siinä mä makasin lattialla yli tunnin verran, mä vain itkin. Itkin paskaa elämää ja vielä paskempaa itseäni enemmän. Kaikkein pahinta on, että kukaan täällä ei edes huomaa mun itkevän. Mä makaan tunnin lattialla ja kukaan ei huomannut sitä. Kukaan täällä ei huomaa, että mä kärsin. Kukaan ei huomaa mun tarvitsevan apua, kukaan ei auta. Kukaan muukaan ketä on nähnyt mun itkevän ei tee mitään. Ajattelee sen olevan vain ohimenevä kohtaus. Entä jos joku onkin oikeesti hullusti, entä jos mulla on oikeesti joku vakava ongelma? mutta mitäs sellaisista, kukaan ei edes huomaa taikka välitä. Kukaan ei edes viitsi kuunnella vaikka mulla on ongelmia. "mene puhumaan terkkarille tai kuraattorille" No totta helvetissä mä niille menenkin puhumaan, kuraattori on aina kertonut kaiken eteenpäin vaikka on sanonut "tämä jää ihan meidän väliseksi asiaksi" ja terkkari se niin helvetin ihana terkkari. Se on tehnyt mulle asian aivan selväksi, että mä olen sen mielestä pelkkä paska kasa joka kuolee pian. ETTÄ TOTTA HELVETISSÄ MENEN NIILLE PUHUMAAN! mähän olen niitten kanssa ihan bestiksii forever!
ps. Tein omenapiirakkaa, paljon ja se on hyvää. Piti viedä kouluunkin, mutta eipä kiinnostakkaan enää paskaakaan viedä sinne mtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti