Mä kävin taas siellä... Siellä maailmassa jossa en sais käydä, paikassa jota en oo pitkään aikaan ees muistanut. Nyt asiat kaikki meni taas niin pitkälle et se tuntus jopa aluks hyvälle paikalle. Mä kuuntelin sitä yhtä kappaletta, jota en sais ikinä kuunnella. Sitä kappaletta, joka avaa mulle tien siihen maailmaan. Ensimmäistä kertaa kävin siinä maailmassa niin, etten ollut aivan varma haluanko. Tiesin sen, koska kuuntelin kappaletta niin että muutkin kuulivat. Kukaan ei silti kuullu mun avun pyyntöä tai kuuli muttei ymmärtänyt. Siellä käännyin jo kerran pois siitä porteilta, kävelin pitkin peltoa. Mut sit lisäsin kappaleen volyymia, se tarttu tiukemmin. Siinä mä seisoin taas kerran samassa pisteessä, pikemminkin täysin erillaisessa silti samalla tarkoituksella. Tuijotin tyhjää junarataa ja mietin kuinka kauaksi sitä pitkin jaksaisin kävellä, eihän siitä nyt junia tähän aikaan kulkisi mutta kävelisin vaikka aamuun. Mä kuitenkin voitin sen hetken ja sen yhden kerran kiitin siitä että vihaan kävelemistä, joten en lähtenyt. Tuijotin silti tyhjää rataa useamman kymmenen minuutin ajan ja mietin poispääsyä tilanteesta. Lopulta tilanne laukesi, koska luulin et joku oli kuullu mun avunpyynnön mut ei kukaan ollutkaan. Mä näin silti, että mua lähestys joku mut se ei ollu tulossa pelastamaan. Mä menin pakokauhun valtaan ja lähdin kävelemään pois, siihen päättyi se retki sinne tällä kertaa. Entä ensikerralla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti