...en ollut huomannut, että oli alkanut mainokset. Mä en katsonut televisioon, kunnes mä kuulin äänen, mä kuulin tutun tarinan jonka mä kuulen joka yö mun unessani. Kuului vain korvia vihlova kiljaisu kun käännyin ja näin vilauksen televisiosta ja huusin. Siinä se oli mun pahin painajainen, joka tulee olemaan mun pääni sisällä nyt ja aina. Sitä on yritetty kaksi vuotta sieltä saada pois, mutta se ei lähde. Ton takia mun television ei pitänyt olla päällä, mutta se oli silti miksi? Jokin mun alitajunnassani avasi sen, jokin pieni kiinnostus kuolemaan. Nyt mä kärsin vain siitä muutaman sekunnin tarinasta ja siitä kuvan vilahduksesta, monta vuotta taas eteenpäin. Se oli kauheaa se kun mä kiljuin, se tarina ja se kuva. Rohkea, muttei kuitenkaan. Hetken iloa, kärsimystä monta hetkeä enemmän. Kutsumus kuolemaan, kuoleman pelko. Kaikki asiat riitelevät toistensa kanssa. Mun kiljuminen kaikuu yhä, mä en pysty liikkumaan mun koko keho on jähmettynyt. Kuolema...
Mä olen liian heikko kohtamaan pelkoni. Niin rohkea, mutta silti pelkää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti