Mun katse on lasittunut lattiaa, ajattelen meidän yhteisiä hetkiä ja sitä mihin ne katos. Tunnit, minuutit, sekunnit, päivät ja kuukaudet virtaavat mun ohitseni. Musta tuntuu, että mä olen pohjalla mistä en pääse enää ylös. Jokin vetää aina mua vaan alemmas, mun tekisi mieli itkeä ja huutaa. Huutaa tuskasta ja itkeä surusta. Tiedän ne eivät ratkaise ongelmia, mutta helpottavat hetkeksi. Mä haluaisin edes hetken rauhan, mutta tää tunne raastaa mun sydämmen kappaleiksi. Mulla on kaikki hyvin tai ei kaikki. Mä näytän ihmisille kuvan, että kaikki olisi hyvin. Ei kaikki oo hyvin, jotkut asiat on mutta ei kaikki. En edes tiedä mikä on huonosti tai siis tiedän. Mun pahimmat pelot tuntuu tällä hetkellä vahvimmalta, kuin koskaan. Musta tuntuu mun kaikkien haaveiden sortuvan, tulevaisuuuden sortuvan. Mutta noi pelot pelottaa paljon, liian paljon ja mulla ei oo voimaa kohdata noita pelkoja. Noi ei oo pelkoja edes mitä voi kohdata, kuten pimeän pelko. Kyllä mä pimeääkin sinäänsä pelkään, mutta kyllä mä nyt sen kestän. Nää pelot nää ainaiset pelot, mitä mulla on ollut ikuisuuden ne on ihan erillaisia. Niitä ei voi kaikki tuntea ei edes ymmärtää, jotkut voi kaikki ei. Pitää vaan koittaa kestää, se on vaan liian vaikeeta ja raastavaa, polttavaa ja tappavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti